Kantoreppuillen geokätkölle

Aina välillä tulee hetki, jolloin kuvittelee, että eihän vauvan oksentelu ja oireilu voi nyt ainakaan enää pahemmaksi muuttua. Samalla käy mielessä, että ehkä tämä tästä pikkuhiljaa helpottaa itsekseen.

Mutta… VÄÄRIN!

Tähän asti tällaiset ajatukset ovat lopulta aina päättyneet kiireeseen, jonka aiheuttaa pienestä tyypistä kaaressa lentävä tavara. Yhä uudestaan ja uudestaan… Ja tarpeetonta varmaan mainita, että pikkutyyppi itsekään ei yleensä ole iloisimmallaan kyseisinä hetkinä.

Tässä tuli juuri osoitettua, miksi blogi ei ole pahemmin päivittynyt tänä vuonna. On vaikea kirjoittaa mistään aiheesta ilman, että aluksi antaa tilannekatsauksen (valituksineen) vauvan vatsaongelmista. Tuon alun meinasinkin deletoida moneen kertaan, koska täällä eletään oksuarkea lähes joka hetki. Nuo ajatukset haluaisi jättää mielestä edes siksi aikaa, kun toinen nukkuu kantorepussa (päivän hermolepohetki).

Mutta mitäpä muuta olisin voinut alkuun kirjoittaa kuin arkivalitusta?

No tietysti sen, että meidän pikkutyyppi aloitti ensimmäisen harrastuksensa viime viikonloppuna. Toisin sanoen, herra 6 kk pääsi käymään ensimmäistä kertaa geokätköllä. Kohteeksi valikoitui lähialueelta ratkaistu mysteeri ja matkaan lähdettiin sopivan tyhjällä vatsalla, mutta ei kuitenkaan nälkäisenä.

Luonnollisesti konkreettinen purkin tähyily jää vielä muun etsintätiimin kontolle, mutta ainakin ensimmäisen kätkön löytyminen kirvoitti myös pikkutyypin kasvoille iloisia virnistyksiä. Lisäksi kätköillessä saa mukavasti ulkoilmaa, näkee vaihtuvia maisemia ja kokee pientä koti(sisä)arjesta poikkeavaa tohinaa.

Ihan varmasti löytyy myös niitä, joiden mukaan pienemmät lapset eivät voi varsinaisesti harrastaa kätköilyä, koska etsiminen, ratkominen ja lokkaaminen tapahtuu aikuisten toimesta. Se ei kuitenkaan menoa haittaa ja onkin hyvä muistella välillä vanhaa sananlaskua, joka meni jokseenkin näin… Sitä tikulla silmään, joka toisen kätköilyä arvostelee.

Jännä, kuinka omaa kätköilyuraa alkaa olla takana jo nelisen vuotta, mutta tietynlaiseen kätkönillitykseen on törmännyt enemmälti vasta viimeisen (puolen) vuoden aikana. Tämä laji ei ole itselleni sellainen asia, josta kokisin olevan tarvetta vääntää enemmälti suuntaan tai toiseen. Yleensä yritänkin antaa asioiden olla. Silti toivon, että vältyn jatkossa(kin) suuremmilta urveloinneilta ainakin huonoimpina päivinä, jolloin takana on liuta huonosti nukuttuja öitä ja lukematon määrä oksennusten siivoamisia. Silloin ei välttämättä jaksa ihan kauhean nätisti keskustella siitä, onko joku lepikkoon piilotettu putkilo hyvin pieni vai pieni ja kuinka monta kultatähteä putkilon vapaaehtoisesta etsimisestä pitäisi antaa palkinnoksi.

Jos havaitsit rivien välistä pientä univajetta, niin tulkitsit aivan… OIKEIN!

Kommentoi